på svenska  paluu etusivulle  tietoa palvelusta  palaute  suurenna   pienennä  
PERUSHAKU
 
valitse kunta
kohteen nimi tai sen osa ?
 
kohteeseen sisältyy
ympäristön nykyluonne
 
KARTTAHAKU
kohteet maakunnittain
Kemi Keminmaa
Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalaitosyhdyskunta
Kuvaus
Pohjolan Voima Oy:n Isohaaran vesivoimalaitos patosiltoineen ja voimalaitosyhdyskuntineen on yksi Lapin jälleenrakennuskauden suurhankkeista. Pohjois-Suomen valtavirran, Kemijoen ensimmäisenä valtakunnalliseen sähköenergiantuotantoon valjastanut voimalaitos on korkeatasoista arkkitehtuurisuunnittelua. Voimalaitos yhdyskuntineen muodostaa Lapin jälleenrakentamista ja energiatalouden kehitystä kuvastavan monumentaalisen maiseman Kemijokisuussa.

Isohaaran voimala (1949) aloitti Kemijoen valjastamisen sähköenergian tuotantoon, nykyään Kemijoen vesistöalueella toimii 18 vesivoimalaitosta. Ympäristövaikutuksiltaan kiistanalainen hanke merkitsi Pohjois-Suomen uudenlaista kytkemistä osaksi maan talouselämää ja sen sodanjälkeisen elvyttämisen varmistajaksi. Historiallista käännettä ilmentää energiatalouden luoma rakennettu kokonaisuus Isohaarassa: vesiallas, patorakenne ja voimalaitos.

Funktionalistinen voimalaitosrakennus on kulttuuriympäristön kiintopiste. Voimalapatoa pitkin kulkee rautatien rinnalla maantie. Padon harjalla kulkeva ajotie on toiminut maantieliikenteen pääyhteytenä, kunnes valtatie 4:n uusi silta valmistui 1976 Vallitunsaaren eteläpuolelle. Pato on edelleen rautatien ylityspaikka.

Kemijoen Isohaaran ja Vähähaaran välisen Vallitunsaaren entinen voimalaitosyhdyskunta liittyy edellisiin maisemallisesti ja historiallisesti. Sen erityispiirteisiin kuuluu 1940- ja 1950-lukujen vaihteeseen palautuvan yhtenäisen rakennuskannan ja puistomaisuuden rinnalla venäläisten sotavankien hautausmaa. Alkuperäiskäytön päätyttyä Vallintunsaaren rakennuskannalle on tavoiteltu uutta käyttöä.
 
Historia
Isohaaran vesivoimala oli 1943 perustetun Pohjolan Voima Oy:n suurhanke. Saksalaiset tuhosivat Kemijoen sillat perääntyessään Kemistä lokakuussa 1944. Tämä katkaisi rautatieliikenteen Lappiin. Pohjolan Voima Oy teki 1945 valtiolle esityksen, jolla se tarjoutui rakentamaan Kemijoen yli uuden sillan toukokuuhun 1946 mennessä, jos se saa rakentaa sillan yhteyteen vesivoimalan. Rakentaminen aloitettiin 1945. Patosilta rauta- ja maanteineen valmistui 1946 ja avattiin liikenteelle kesällä 1947. Voimalaitosrakennus, jonka arkkitehtisuunnittelusta vastasi Sigurd Frosterus, valmistui 1949.

Mittavan rakennustyömaan tukikohtana käytettiin Vallitunsaarta, joka vakiintui voimayhtiön konttoripaikaksi ja sen henkilökunnan yhdyskunnaksi. Asuinalue toteutettiin 1940- ja 1950-luvun vaihteessa korkeatasoisena sekä rakennuskannaltaan (arkkitehti Eino Pitkänen) että viheralueiltaan (puutarha-arkkitehti John Hausen).

Toisessa maailmansodassa saksalaiset olivat ylläpitäneet Vallitunsaaressa sotavankileiriä (suomalaisten ylläpitämä pääleiri oli Ajoksessa), ja vanhastaan saarta oli käytetty lohenkalastukseen ja etappina joen yläjuoksulle.

Vallitunsaaren pohjoiskulmaan valmistui täydentävä voimalayksikkö 1994, mikä nosti Isohaaran turbiinien kokonaistehon 108 megawattiin ja laitoksen kuuluvaksi jälleen maan kymmenen tuottavimman vesivoimalan ryhmään.
 
Lisätietoa
Kai Hoffman, Pohjolan Voima 1943-1993. Oulu 1993.

Pentti Koivunen, Jouko Vahtola, Reija Satokangas ja Martti Itkonen, Keminmaan historia. Keminmaan kunta, Keminmaan seurakunta. Jyväskylä 1997.

Leena Aaltonen, "Vallitunsaaren kiehtova menneisyys". Raito 2005, Lapin maakuntamuseo.

Arkkitehtitoimisto Jussi Tervaoja Oy. Vallitunsaari. Rakennushistoriallinen selvitys 11.4.2008.
 
kohteeseen sisältyy:  hautausmaa; silta; työväen asuintalo; voimalaitos;
ympäristön nykyluonne:  taajama;
 
palaute kohdetiedoista
 
julkaisupäivämäärä 22.12.2009
 
sivun alkuun
 
Siirry Museoviraston valtakunnalliseen karttapalveluuun:
Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalaitosyhdyskunta
 
Kemi Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalaitosyhdyskunta
Keminmaa Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalaitosyhdyskunta
 
© Museovirasto 2009