på svenska  paluu etusivulle  tietoa palvelusta  palaute  suurenna   pienennä  
PERUSHAKU
 
valitse kunta
kohteen nimi tai sen osa ?
 
kohteeseen sisältyy
ympäristön nykyluonne
 
KARTTAHAKU
kohteet maakunnittain
Inari Lappi
Inarinsaamelaisten vuotuismuuton talvi- ja kesäpaikat
 
Kuvaus
Inarinsaamelaiset ovat ainoa saamelaisryhmä, joka on asunut ja asuu perinteisesti vain yhden valtion ja yhden kunnan alueella. Inarinsaamelaisten perinteinen asuma-alue on Inarin lapinkylä Inarijärven ympäristössä. Asuinalue on pysynyt samana satoja vuosia, mahdollisesti kauemminkin. Teemakohteeseen on sisällytetty valikoima inarinsaamelaisten vuotuismuuton kesä- ja talvipaikkoja ilmiötä kuvaavina esimerkkeinä.

Inarijärvi on pinta-alaltaan laaja, rikkonainen, saarinen ja kivikkorantainen järvi, jonka ympärillä on enemmän pieniä järviä kuin muualla maassa. Jäämeren läheisyys vaikuttaa alueen kasvillisuuteen ja harjujaksoilla on hyväkasvuista mäntymetsää. Inarijärven lounaisrannalla on jylhä kalliosaari, Ukonsaari, joka on ollut inarinsaamelaisten keskeinen kulttipaikka.

Inarinsaamelaisten perinteinen asuma-alue on Inarin lapinkylä. Harvalukuisen kyläyhteisön ja sen perheyksiköiden vuotuismuuton reitistöt noudattivat luonnon kiertokulkua. Vakituisen talvipaikan lisäksi inarinsaamelaisilla oli yksi tai useampi kesäpaikka. Inarin saamelaisten muuttomatkat eivät olleet yleensä pitkiä, lyhimmillään vain muutaman kilometrin. Talvikylien paikat ovat olleet suojaisella metsäseudulla, pienten vesireittien varsilla, missä riitti polttopuuta ja laitumia poroille. Nukkumajoen varresta tunnetaan kymmenkunta talvikylänpaikkaa. Myös Kotkajärven seudulla on säilynyt maastossa merkkejä inarinsaamelaisesta asumisesta: alueella on löydettävissä lukuisia kenttiä ja kotasijoja.

Inarinsaamelaista asutustyyppiä hyvin kuvaavia esimerkkejä Pielpajärven kirkko ympäristöineen, Nangujärven Niliniemi, Nuoran Juhanin asuinkenttä, Tsarmivuonon Ala-Mustola, Tsarmilompolon Keski-Mustola, Nuoran Juhanin paikka, Nangujärven Niliniemi sekä Turvejärven Pekkala, Nitsijärven Pekkala ja Kotkajärvi.

Jo käytöstä jääneitä kohteita, jotka edelleen kuvaavat hyvin inarinsaamelaisten vuotuismuuton asuinpaikan valintaa, ovat esimerkiksi Kaurinsaari (kesäpaikka) ja Juutuan ranta (talvipaikka), Säisaari (kesäpaikka) ja Nukkumajoki (talvipaikka), Kutujärvi (kesäpaikka) ja Kenttäsaari (talvipaikka).

Inarinsaamelaista talvikyläpaikkaa kuvaa hyvin Pielpajärven kirkko ympäristöineen. Inarinsaamelaisasutukseen liittyvä, 1600-luvulle asti periytyvä kirkonpaikka on vanhan kulkureitin varressa, nykyään tiettömän taipaleen takana Ison Pielpajärven rannalla. Pielpajärven kirkko on Taka-Lapin vanhin rakennus. Kirkon luona on ollut talvikylä, vanha markkinapaikka ja sittemmin jo jäljettömiin hävinneet pappilan rakennukset. Paikalla on säilynyt muutama 1960 luvulla uudelleen rakennettu kirkkotupa. Pielpajärven ristikirkon matala kellotorni on liitettynä kirkon läntiseen ristipäätyyn. Tervatuissa ulkoseinissä on vaakalaudoitus ja tornin kellokerros on punamullattu. Kirkkosalissa on laakea valkoiseksi maalattu lautaholvi ja valkoiset hirsiseinät. Kirkon huolellisesti tehty kiinteä sisustus niukkoine värityksineen on 1840-luvulla tehtyjen uudistustöiden mukaisessa asussa.

Kesäpaikat, joita on voinut olla useampi, ovat olleet kala-apajien vuoksi Inarijäven ja sen suurimpien sivuvesien ranta-alueilla. Perinteisillä, heinää kasvavilla asuinkentillä on säilynyt osa alkuperäisestä rakennuskannasta, johon ovat kuuluneet asuinrakennusten lisäksi saunat, aitat, navetat, ladot, lammaspuurat, kalakellarit ja kalankuivatustelineet.

Uudistilojen perustamisvaiheessa yhtenäisestä talvikyläasumisesta luovuttiin. Perustettaviin tiloihin sisällytettiin usein sekä varsinainen tilanpaikka että entinen kesäpaikka. Jotkut luopuivat jo tällöin vuotuismuutosta. Uudistilojen perustamisvaihetta edustavat Nuottamajärvi (talvipaikka) ja Nuoran-Juhani Mahlattinuoran rannalla (kesäpaikka), Keski-Mustola Tsarmilompolon rannalla (talvipaikka) ja Ala-Mustola Tsarmivuonon rannalla (kesäpaikka), Tullusjärvi (talvipaikka) ja Sikasto Tsarminiemessä Inarijärven rannalla (kesäpaikka), Juutuan ranta (talvipaikka) ja Kaurinsaari (kesäpaikka), Nukkumajoki (talvipaikka) ja Säisaari (kesäpaikka) sekä Nellimin Kutujärvi (talvipaikka) ja Kenttäsaari (kesäpaikka). Kruununmetsätorppien perustamisvaiheesta ovat esimerkkeinä Turvejärven Pekkala (talvipaikka) ja Nitsijärven Pekkalat (kesäpaikka).
 
Historia
Suomen itäisellä saamelaisalueella saamelaisasutus keskittyi kalaisten vesistöjen varsille. Inarinjärven alueen saamelaisväestön muuttoasutusjärjestelmää säätelivät pääasiassa kalastukseen liittyvät vuotuiskiertotarpeet.

Ensimmäiset asiakirjatiedot inarinsaamelaisista ovat 1550-luvulta. Inarin saamelaisasutus kuului uuden ajan alussa Inarin lapinkylään.

Myöhäisrautakaudella Inarin arkeologisessa materiaalissa kuvastuvat vilkkaat kauppayhteydet. Arkeologisen tutkimusaineiston perusteella Inarin alueella oli keskiajalla useita pieniä peuranpyyntiä, kalastusta, keräilyä ja turkisten hankintaa harjoittavia pyyntiyhteisöjä, jotka saattoivat vaihtaa asuinpaikkaa usein.

Rajaseudulla sijainnut Inarin lapinkylä joutui aikanaan maksamaan veroja jopa kolmelle valtakunnalle, Norjalle, Ruotsille ja Venäjälle. Inarinsaamelaisten perinteisesti asuttamaan alueeseen kohdistui 1700-luvulta lähtien suomalaisen uudisasutuksen painetta.

Inarinsaamelaista perinteistä tapaa asuttaa lapinkylän alueita leimasi vuotuiskierto, maat ja vedet olivat sukujen nautinnassa. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa inarinsaamelaisten asuin- ja elinpiiri muuttui sukualueista uudistiloiksi ja kruununmetsätorpiksi. Monet uudistilaoikeuden hakijat pyrkivät saamaan uudistilan paikan vanhoille kalakentilleen. Usein sekä vanha kesäpaikka että talvipaikka sisällytettiin uudistilaan. Ensimmäiset uudistilat Inariin perustettiin 1740-luvulla, mutta toiminta voimistui 1830-luvulta lähtien. Uudistilojen perustamiseen huokuttelivat siirtyminen metsästyksestä karjanhoitoon ja yritys turvata vanhat oikeudet. Inarin 120 uudistilasta runsaasti yli puolet oli inarinsaamelaisten perustamia.

Rajasulku 1852 lopetti inarinsaamelaisten mahdollisuuden käydä kalassa Varanginvuonolla Norjan puolella. Rajasulun jälkeen alueelle myös siirtyi pohjoissaamelaisia, koska laiduntaminen Norjan puolella jouduttiin lopettamaan. Toisen maailmasodan jälkeen alueelle asutettiin Petsamon alueen kolttaväestöä. Myöhempiä asutustoimia alueella säätelivät porotilalaki ja luontaiselinkeinolaki ja kolttalain muutokset.

Ensimmäinen kirkko laajan Kemin seurakunnan alaiseen Inarin kappeliseurakuntaan rakennettiin 1646-1648 ja se sijaitsi nykyisen Pielpajärven kirkon koillispuolella. Vuodesta 1747 kappeliseurakunta oli Utsjoen alainen. Kirkko rakennettiin Anders Hellanderin johdolla 1754-1760 ja läntisen ristivarren edessä oleva kellotapuli vuosina 1763-1765. Kirkko jäi pois käytöstä 1888, jolloin itsenäistyneen seurakunnan uusi kirkko valmistui Inarijärven rannalle syntyneen asutuksen yhteyteen. Pielpajärven kirkkoa kunnostettiin 1975-76 perinteisiä työtapoja noudattaen.
 
Lisätietoa
Lars Pettersson, Peräpohjolan puukirkkoja. Kaunis Suomi 2. Porvoo 1970.

Lars Pettersson, Ristikirkot. Ars Suomen taide 3. Keuruu 1989.

Christian Carpelan, "Peuranpyytäjien talvikylä Inarissa". Raito 2/1991. Maakunnallinen museolehti. Lapin maakuntamuseo.

Satu Kalpio ja Tarja Bergman, Lapin perinnemaisemat. Alueelliset ympäristöjulkaisut 116. Lapin ympäristökeskus ja Metsähallitus 1999.

Ulkomuseoprojekti / Saamelaisten kulttuurikohteiden inventointi, aineistot. Siida - Inarin saamelaismuseo. 2000.

Jukka Pennanen – Klemetti Näkkäläjärvi, Siiddastallan – siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelainen kulttuuri ja sen muuttuminen. 2000.

Maiseman muisti. Valtakunnallisesti merkittävät muinaisjäännökset. Museovirasto, arkeologian osasto 2001.

Irja Jefremoff, Lapinkenttien kutsu – inarinsaamelaisia asuinpaikkoja ja kolttakenttiä inventoimassa. Raito 1/2001.

Irja Jefremoff, Varriistâllâm: Inarinsaamelaisten vuotuismuutto. Inarin saamelaismuseon julkaisuja nro 4. Saamelaismuseosäätiö 2001.

Veli-Pekka Lehtola (toim.), Inari–Aanaar. Inarin historia jääkaudesta nykyaikaan. Inarin kunta 2003.

Ritva Kylli, Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa 1742-1886. Studia historica septentrionalia 47. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi 2005.

Tarja Nahkiaisoja, Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella 1700-luvun puolivälistä vuoteen 1925. Julkaisu 2006:7. Lapinmaan oikeudet. Oikeusministeriö 2006.

Anarâs - Inarinsaamelaiset. Sámi musea Siida & Anarâškielâ servi 2006. http://www.siida.fi/anaras/index.html (10.3.2008)

Klemetti Näkkäläjärvi, ”Piirteitä Suomen saamelaisten vuotuiskierrosta ja asumisesta 1900-luvulla”. Eletty, koettu maisema – näkökulmia saamelaiseen kulttuurimaisemaan. Suomen ympäristö 34. Lapin ympäristökeskus 2007.

"Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi" -inventointihanke 2004-2008, aineistot. Lapin ympäristökeskus.
 
Päivitetty tieto
Inarinsaamelaisten vuotuismuuton talvi- ja kesäpaikat -teemakohteeseen kuuluvan Nangujärven Niliniemen sijaintitieto on korjattu 30.12.2010.
 
kohteeseen sisältyy:  muinaisjäännös; pihapiiri; saamelaiskulttuuri;
ympäristön nykyluonne:  tunturimaisema;
 
palaute kohdetiedoista
 
julkaisupäivämäärä 22.12.2009
 
sivun alkuun

Pielpajärven kirkko.

Pielpajärven kirkko.
 
Siirry Museoviraston valtakunnalliseen karttapalveluun:
Inarinsaamelaisten vuotuismuuton talvi- ja kesäpaikat
 
© Museovirasto 2009