på svenska  paluu etusivulle  tietoa palvelusta  palaute  suurenna   pienennä  
PERUSHAKU
 
valitse kunta
kohteen nimi tai sen osa ?
 
kohteeseen sisältyy
ympäristön nykyluonne
 
KARTTAHAKU
kohteet maakunnittain
Inari Lappi
Ivalojoen kulta-alue
Kuvaus
Lapin kullankaivuun historian keskeisin kohde on melkein 200 kilometrin mittainen Ivalojoki sivujokineen ja –puroineen. Erämaajoki on muuttunut kulttuuriympäristöksi 1860-luvun lopussa alkaneen, vaiheittain jatkuneen kullanhuuhdonnan kautta. Ivalojoella kullankaivuu ei sotien jälkeen laajentunut eikä koneistunut. Jokilaakson ympäristö ja kulttuurihistorialliset kohteet ovat säilyneet rakennusperintönä, muinaisjäännöksinä ja maisemana.

Enontekiöllä, Kittilässä ja Inarissa virtaava, puroina alkava joki muuttuu kallioiden reunustamaksi ja koskien jaksottamaksi jyrkkärinteiseksi laaksoksi, leveten lopulta hiekkarantaiseksi maisemaksi. Inarijärveen laskeva joki on yhdistänyt vanhoja lapinkyliä. Jokivarren kulttuurihistoriallisia elementtejä ovat rakennetut tukikohdat ja kämpät, tehdaspiirien rajapyykit, lukuisat ja usein piiloon maatuneet kaivosaukot ja kaivuun tuloksena syntyneet kivikentät ja jätemaakasat, juoksutusojat ja patojen jäänteet sekä koneet ja laitteet ja vaatimattomat kulkureitit. Rakennuksia on maatunut, mutta niitä on myös siirretty, korjattu tai pystytetty uudestaan hirsirakentamisen perinnettä jatkaen. Valtauksia on raivattu ja hoidettu muinaisjäännöksinäkin. Kulttuuriympäristöinä keskeisiä kohtia ovat Kultalan kruunun stationi, Ritakosken kultakämpät, Pahaojan tukikohta, Sotajoen penkat Ivalonjoen yhtymäkohdassa sekä Moberginojan kämpät ja sauna.

Maisemassa hienosti sijaitsevan Kultalan rakennuksia on korjattu ja uusittu 1960-luvun lopusta lähtien. Stationin päärakennus on restauroitu ja leipomo ja väentupa on rakennettu uudestaan. Jokirannan savusauna on alkuperäinen, vanha kapakka rauniona ja paja hävinnyt. Ympäristössä on runsaasti kämppien raunioita ja kullanhuuhdonnan jälkiä.

Sotajoen penkka sen ja Ivalojoen yhtymäkohdassa on ollut Lapin tuottoisimpia kultapaikkoja. Sen ympäristöä leimaavat raivauskivikot, kuivina olevat kilometriset vesiojat, kaivosten ja patojen sekä kämppien jäänteet. Täällä on kaivettu erityisen voimakkaasti 1880-luvulta 1930-luvulle, joen töyräidenkin päältä aina 40-50 metrin korkeuteen asti. Paikka on padottu useasti.

Varhaista koneellista kullankaivuuta edustava Pahaoja on 1920-luvun tukikohtakokonaisuus. Sen pihapiiriin on kuulunut kaksihuoneisen päärakennuksen lisäksi useita muita rakennuksia, joista kunnostettuja ovat päärakennus, aitta ja savusauna. Tukikohdan erikoisuutena ovat vanhat koneet ja laitteet sekä paikalle johtava kivin tuettu tienreuna.

Moberginoja on Sotajoen pieni sivupuro, jonka ensimmäiset valtaukset ovat nekin kullankaivuun varhaisvaiheesta. Nykyinen alue on alun perin Prospektor Ab:n 1900-luvun alun tutkimustukikohta ja myöhemmin paikalla on ollut monia kaivajia ja yhtiöitä. Nykyisin lähistöllä on Ivalojoen ainoa kaivospiiri. Paikalla on kaksi kämppää ja savusauna.

Ritakosken kämppäkartano lähiympäristöineen on jäänne 1910-1930 -lukujen suuresta, useiden yhtiöiden omistamasta kullanetsintätukikohdasta. Monine rakennuksineen se muodostaa ainutlaatuisen kokonaisuuden. Päärakennus on kolmihuoneinen. Ympäristössä on kymmeniä kaivoskuiluja ja muita kaivuun luomia rakenteita sekä 1910-luvulla perustetun sahan paikka ja sen ruostuva höyrykone.

Ritakoskelta alavirtaan, Louhiojan suussa oleva Nulkkamukka on Ivalojoen kullankaivuun alkupiste. Louhiojan varrella on Lihrille omistettu, 1987 paljastettu muistomerkki ja lähellä autiotupana Ivalonjoki Oy:n vanha kämppä.
 
Historia
Lapin kultakausi alkoi Ivalojoen Ritakosken alapuolelta Nulkkamukasta, josta Senaatin lähettämä J.C. Lihrin retkikunta 1868 löysi ensi kerran runsaammin kultaa. Laaja kaivuu alkoi heti seuraavana vuonna. Sotajoen ja Palsinojan varsille ja edelleen Laanilaan syntyi suuri joukko valtauksia. Jo 1870-luvulla joella oli satalukuinen joukko onneaan koettamassa ja jokivarressa kymmenittäin hirsi- ja turvemökkejä. Kullankaivajien, kullanetsijöiden, virkamiesten ja irtoväen määrä joella oli enimmillään 500-600 henkeä, yhteisö oli Lapin oloissa huomattavan suuri.

Valtio rakennutti 1870 tukikohdan, Kruunun Stationin, kullankaivuun valvontaa ja hallinnointia varten. Aseman aktiivisinta aikaa olivat vuodet 1870-1900 ja siellä majaili parhaimmillaan 38 miestä. Kultala kunnostettiin 1880-luvulla talviasuttavaan kuntoon. Professori Selim Lemströmin johtama polaarinen retkikunta tutki Kultalassa revontulia 1882–1884. Seuraavalla vuosisadalla Stationi vähitellen rappeutui, kunnes sen kunnostamiseen tartuttiin 1960-luvun lopussa.

Kultalan Stationin seutua kaivettiin aktiivisesti 1910-luvulle asti. Muitakin alueita otettiin käyttöön: 1880-luvulla valtauksia haettiin erityisesti Sotajoelle ja Palsinojalle, Laanila kukoisti 1900-luvun vaihteessa ja 1910-1930-luvuilla yhtiömuotoiset yrittäjät tulivat uudestaan Ivalonjoelle. Tällöin otettiin käyttöön höyrykoneita, pumppuja ja porakoneita, jotka muuttivat ympäristöä aiempaa suuremmin. Viimeinen suuri ryntäys oli 1930-luvulla Ritakosken ympäristöön (Luttojoen Kulta Oy). Kullanhuuhdonta jatkuu yhä pienessä mitassa. Kultahistoriaa elvyttävä Lapin Kultala –säätiö päätettiin perustaa 1968 Kultalassa järjestetyn kullanetsimisen 100-vuotisjuhlien yhteydessä.
 
Lisätietoa
Viljo Mäkipuro, Kulta - Lappia ja kullankaivajia. WSOY. Porvoo 1975.

Herman Stigzelius, Kultakuume. Lapin kullan historiaa 2. Suomen Matkailuliitto. Helsinki 1987.

Seppo J. Partanen, Kullan ja luonnon kutsu. Lapin kultamaiden opas. Suomen matkailuliitto 1990.

Seppo J. Partanen, Ivalojoki, kulkijan kultamaa. Retkiopas. Hipputeos 2005.
 
kohteeseen sisältyy:  pienasumus;
ympäristön nykyluonne:  tunturimaisema;
 
palaute kohdetiedoista
 
julkaisupäivämäärä 22.12.2009
 
sivun alkuun
 
Kartta: Ivalojoen kulta-alue
 
© Museovirasto 2009